Tässähän onkin nyt sitten vähän opettelua.. Olen aina ollut kova kirjoittamaan, enemmän ehkä paperille kuin koneelle. Vaikka nuori olenkin, 23-vuotias nimittäin. Käsin kirjoittaminen paperille on tuntunut vain jotenkin luontevammalta. Nyt tulin siihen tulokseen, että olis ehkä aika siirtyä nykyaikaan, ja kertoa maailmalle, miltä minusta tuntuu.
Mistähän sitten aloittaisin.. Pää on niin pyörällä, sillä elämässä on tapahtunut viimeisinä vuosina jos jonkin näköistä. Ehkä sen takia tämän blogin halusin perustaa, kun en enää itsekään meinaa pysyä mukana että mitä kaikkea on tapahtunut. En ole päässyt käsittelemään tätä kaikkea, joten parasta istua alas ja kirjoittaa asiat ylös mitkä mielen sopukoissa myllertävät.
Palaan myöhemmin ajassa taaksepäin vähän enemmän, mutta nyt kerron vähän eilisestä. Eilen nimittäin tajusin miljoonasta asiasta ainakin yhden asian. Viikonloppu on ollut mitä parhain, sillä olen saanut viettää paljon aikaa ystävien kanssa, ja päässyt hetkeksi pois lapsiperheen arjen keskeltä. Se arki kun on sellaista, että minä olen kotona lapsen kanssa, ja mies käy töissä ja harrastuksissa vapaa-ajalla. Nyt minä vuorostani järjestin itselleni rutkasti aktiviteettia, että saisin hetken hengähdystauon. Ja ei, en koe minkäänlaista huonoa omaatuntoa, sillä jokainen pienen lapsen vanhempi tarvitsee välillä taukoa.
Eilen olin hyvän ystäväni kanssa katsomassa Hämeenlinnassa järjestettyä tankotanssitapahtumaa. Vuoden 2015 lopulla jäin äitiyslomalle sairasloman kautta. Alaselkäni sanoi riks, poks ja räks, joten pari viikkoa sairaslomaa ja siitä varhennetulle äitiyslomalle. Olen harrastanut tankotanssia itse noin 2,5 vuotta ennen äitiyttä, ja rakastan lajia yli kaiken. Sen vuoksi olikin haikeaa jättää rakas harrastus hetkeksi, mutta pelkäsin myös hieman vatsa-asukin turvallisuutta selkäkivun ohella. Harrastusta nimittäin olisi kyllä saanut jatkaa koko raskausajan.
Katselin kaikki 29 upeaa esitystä, ja voin kertoa että ikävän tunne oli lähes ahdistava. Siellä ne toiset kieppuu tangoilla, mutta minä en pääse. Miksikö? No siksi, että
A) olen ollut pienen lapsen kanssa tiiviisti kotona (ja tämähän ei ole mikään syy),
B) tankotanssi-paikka jossa olen käynyt, oli koko kesän kiinni muuton takia,
C) olkapääni tulehtui kaikessa tässä rytäkässä, siihen laitettiin kortisonipiikki noin reilu kuukausi sitten ja nyt olkapää on kivuton, ja vielä
D) nyt kun voisin vihdoinkin mennä, niin totesin, että siihen ei ole varaa..
Minullahan on kotona oma tanko, mutta on aivan eri asia käydä tunnilla tankoilemassa ja oppimassa uutta, kuin yrittää kotona tehdä tuttuja liikkeitä. En tiedä mistä se johtuu, että aina kotona motivaatio on täysin hukassa, ja tuntuu siltä kuin ei osaisi mitään. Liikkeetkään eivät näytä todellakaan yhtä hyviltä kuin tunneilla. En tiedä, se voi olla että tangolla esiintymistä rakastavana ihmisenä yritän jotenkin tunneilla vakuuttaa niin opettajalle, muille tankoilijoille kuin itsellenikin, että olen mahtava, kaikista paras. Olen siis täysin esiintymiskammoinen ja ujo, mutta kun on löytänyt niin läheisen ja rakkaan lajin itselleen, ja on oikeasti ihan hyvä siinä, niin pakkohan se on näyttää kaikille.
Olen edelleen hyvin surullinen siitä, etten pääse ainakaan kuukauteen tankotanssin pariin. Jaksan silti uskoa, ja toivoa, että joku päivä minäkin olen siellä lavalla esiintymässä, aivan kuten nuo eiliset upeat tankotanssijat. Nyt vain lujaa tahtoa ja kovaa treenaamista.. Kyllä minä vielä maailmalle näytän (:
