Enpäs ehtinytkään kirjoitella eilen. Äitini tuli aamupäivästä kylään ja siivoilimme kämpän kuntoon. Tai oikeastaan äitini leikki poikani kanssa, ja minä siivosin. Poika kun vetää herneet nenään jos ilman häntä alkaa imuroimaan. Jonkun täytyy siis leikkiä pojan kanssa sen aikaa kun imuroi, että huomio kiinnittyy muualle.
Voisin taas palailla ajassa taaksepäin, koska tällä hetkellä ei ole mitään suurempia huolia harteilla.
Eli tapasin mieheni marraskuussa 2011. Ja suhteemme alku ei ollut todellakaan kaunis. Kun asuin vielä kaupungissa, mieheni pyysi minua maalle tämän luokse joskus viikonloppuisin joihinkin juhliin. Tottakai suostuin, vaikka pelkäsin tavata mieheni ystäviä. Pelkäsin aika paljon ennen sosiaalisia tilanteita koska alan ujostella, ja pienempänä minulle aina kuittailtiin siitä että olen aina vain hiljaa, onko kissa vienyt kieleni? jne.. Tuttuja virsiä varmasti monille mutta minä herkkänä ihmisenä kuuntelin noita ihmisiä ja sulkeuduin. Kun vartuin hieman, tajusin että voin olla sellainen kuin olen, eikä minun tarvitse muuttua puheliaammaksi toisten tähden.
No, tapasin mieheni ystäviä, ja he olivat todella mukavia. Tottakai on vaikeaa tulla tilanteeseen, jossa ihmiset ovat tunteneet toisensa monta vuotta. Tuntuu siltä kuin tunkeutuisi väkisin toisten seuraan. Minut otettiin kuitenkin lämmöllä vastaan ja joidenkin kanssa tulin todella hyvin toimeen heti alusta alkaen.
Miehelläni oli kuitenkin tuolloin vielä vähän ”meno päällä”. Hän sanoi muutaman kerran että lähtee ystäviensä kanssa bilettämään, ja minä voisin mennä hänen kotiinsa edeltä, nukkumaan. Olinhan ehkä todella humalassa, mutta jos toinen on kutsunut minut kaupungista maalle luokseen, niin eikö silloin mennäkään yhdessä nukkumaan? Raivostuin. Olin pois tolaltani. Luuloni oli väärä, ainakin rakastamalleni ihmiselle. Teki mieli lähteä kotiin, takaisin kaupunkiin, mutta millä? Ja siihen aikaan – kahdelta yöllä.. Todella usein juhlailtana kun oli juonut muutaman alkoholipitoisen juoman, tuli vanhat paskat jutut mieleen ja itku tuli. Itkin myös sitä, että miksi rakastun tällaisiin ihmisiin, jotka eivät välitä. Jättävät yksin. En halunnut olla enää yksin, jouduin niin nuorena olemaan yksin murheineni.. Mutta josko ajat muuttuisivat?
Useimmat viikonloput menivät niissä merkein että olimme juhlimassa ja illan lopuksi tuli riitaa juuri siitä että mieheni menee omia menojaan eikä huoli minua mukaan. Lopulta mieheni ei enää kutsunut minua juhliin mukaan ja lähti kaupungista viikonlopun viettoon yksinään. Mutta riidat alkoivat taas kun muutin maalle ja ”olin liian lähellä” ja tiesin juhlista jne. Aina tuli riita.
Olen pyytänyt sekä mieheltäni että mieheni ystäviltäkin anteeksi käytöstäni. Lähinnä niitä tilanteita, joissa olen ollut liian mustasukkainen tai ylireagoinut omasta mielestänikin.
Luulen kuitenkin, että mikäli emme olisi riidelleet niin paljoa, emme ehkä olisi tässä. Olemme olleet niin lähellä eroa monta kertaa, mutta aina olemme huomanneet että rakkaus vie todella voiton. Olemme niin vahvoja yhdessä ja meillä on niin samat elämänarvot ja ajatusmaailmat kuitenkin. Olemme riitelyn kautta oppineet puhumaan asioista, ja olemme todellakin kypsempiä ihmisinä.
Ystävät jäivät kaupunkiin kun muutin maalle, ja moni ei hyväksynyt suurta päätöstäni vaan lakkasivat olemasta ystäviäni. Totesin kuitenkin että saan varmasti uusia ystäviä vanhojen tilalle. Toki itkin usein sen vuoksi, että elämässä ei ole juuri ollut pysyviä ystäviä ikinä. Itken edelleen välillä sitä, että koen olevani joskus yksinäinen.
Onneksi minulla on kuitenkin rakas mieheni, poikani, eläimet, perhe, ja muutama todella hyvä ystävä. Jaksaa hymyillä kun tietää että on mahtava tukiverkko ympärillä, mutta ilon keskellä täytyy aina joskus olla vähän suruakin :>
