Sunnuntai oli siivouspäivä

Enpäs ehtinytkään kirjoitella eilen. Äitini tuli aamupäivästä kylään ja siivoilimme kämpän kuntoon. Tai oikeastaan äitini leikki poikani kanssa, ja minä siivosin. Poika kun vetää herneet nenään jos ilman häntä alkaa imuroimaan. Jonkun täytyy siis leikkiä pojan kanssa sen aikaa kun imuroi, että huomio kiinnittyy muualle.

 

Voisin taas palailla ajassa taaksepäin, koska tällä hetkellä ei ole mitään suurempia huolia harteilla.

Eli tapasin mieheni marraskuussa 2011. Ja suhteemme alku ei ollut todellakaan kaunis. Kun asuin vielä kaupungissa, mieheni pyysi minua maalle tämän luokse joskus viikonloppuisin joihinkin juhliin. Tottakai suostuin, vaikka pelkäsin tavata mieheni ystäviä. Pelkäsin aika paljon ennen sosiaalisia tilanteita koska alan ujostella, ja pienempänä minulle aina kuittailtiin siitä että olen aina vain hiljaa, onko kissa vienyt kieleni? jne.. Tuttuja virsiä varmasti monille mutta minä herkkänä ihmisenä kuuntelin noita ihmisiä ja sulkeuduin. Kun vartuin hieman, tajusin että voin olla sellainen kuin olen, eikä minun tarvitse muuttua puheliaammaksi toisten tähden.

No, tapasin mieheni ystäviä, ja he olivat todella mukavia. Tottakai on vaikeaa tulla tilanteeseen, jossa ihmiset ovat tunteneet toisensa monta vuotta. Tuntuu siltä kuin tunkeutuisi väkisin toisten seuraan. Minut otettiin kuitenkin lämmöllä vastaan ja joidenkin kanssa tulin todella hyvin toimeen heti alusta alkaen.

Miehelläni oli kuitenkin tuolloin vielä vähän ”meno päällä”. Hän sanoi muutaman kerran että lähtee ystäviensä kanssa bilettämään, ja minä voisin mennä hänen kotiinsa edeltä, nukkumaan. Olinhan ehkä todella humalassa, mutta jos toinen on kutsunut minut kaupungista maalle luokseen, niin eikö silloin mennäkään yhdessä nukkumaan? Raivostuin. Olin pois tolaltani. Luuloni oli väärä, ainakin rakastamalleni ihmiselle. Teki mieli lähteä kotiin, takaisin kaupunkiin, mutta millä? Ja siihen aikaan – kahdelta yöllä.. Todella usein juhlailtana kun oli juonut muutaman alkoholipitoisen juoman, tuli vanhat paskat jutut mieleen ja itku tuli. Itkin myös sitä, että miksi rakastun tällaisiin ihmisiin, jotka eivät välitä. Jättävät yksin. En halunnut olla enää yksin, jouduin niin nuorena olemaan yksin murheineni.. Mutta josko ajat muuttuisivat?

Useimmat viikonloput menivät niissä merkein että olimme juhlimassa ja illan lopuksi tuli riitaa juuri siitä että mieheni menee omia menojaan eikä huoli minua mukaan. Lopulta mieheni ei enää kutsunut minua juhliin mukaan ja lähti kaupungista viikonlopun viettoon yksinään. Mutta riidat alkoivat taas kun muutin maalle ja ”olin liian lähellä” ja tiesin juhlista jne. Aina tuli riita.

Olen pyytänyt sekä mieheltäni että mieheni ystäviltäkin anteeksi käytöstäni. Lähinnä niitä tilanteita, joissa olen ollut liian mustasukkainen tai ylireagoinut omasta mielestänikin.

Luulen kuitenkin, että mikäli emme olisi riidelleet niin paljoa, emme ehkä olisi tässä. Olemme olleet niin lähellä eroa monta kertaa, mutta aina olemme huomanneet että rakkaus vie todella voiton. Olemme niin vahvoja yhdessä ja meillä on niin samat elämänarvot ja ajatusmaailmat kuitenkin. Olemme riitelyn kautta oppineet puhumaan asioista, ja olemme todellakin kypsempiä ihmisinä.

Ystävät jäivät kaupunkiin kun muutin maalle, ja moni ei hyväksynyt suurta päätöstäni vaan lakkasivat olemasta ystäviäni. Totesin kuitenkin että saan varmasti uusia ystäviä vanhojen tilalle. Toki itkin usein sen vuoksi, että elämässä ei ole juuri ollut pysyviä ystäviä ikinä. Itken edelleen välillä sitä, että koen olevani joskus yksinäinen.

 

Onneksi minulla on kuitenkin rakas mieheni, poikani, eläimet, perhe, ja muutama todella hyvä ystävä. Jaksaa hymyillä kun tietää että on mahtava tukiverkko ympärillä, mutta ilon keskellä täytyy aina joskus olla vähän suruakin :>

Kiirettä on pitänyt

Joka päivä olen halunnut kirjoittaa. Mutta minään hetkenä en ole sitä ehtinyt tekemään.

Aloitin tosiaan työt tällä viikolla. Jo tuo kolme iltaa töissä on tuntunut siltä, ettei aikaa riitä enää juuri mihinkään. Onneksi nyt alkaa viikonloppu ja saa vähän rentoutua. Jos huomenna ehtisin/jaksaisin/kykenisin kirjoittamaan vähän enemmän.

Täytyy sanoa, että äsken oli aivan suunnaton palo päästä kirjoittamaan, mutta nyt tässä tietokoneen äärellä pää lyö tyhjää ja todellinen väsymys painaa. Tuntuu kuin olisin valvonut kaksi yötä putkeen ja nyt väkisin yrittäisin pitää itseni hereillä. Tottakai muutos ja työn lisääntyminen lisää myös väsymystä, ennen kuin uuteen tilanteeseen tottuu. Aina muutos saa väsähtämään – hyvällä tavalla tosin.

Vaikka olen väsynyt, niin olen vain äärimmäisen onnellinen, että olen tässä ja nyt. En vaihtaisi mitään pois, vaikka välillä tuntuukin että sitä hajoaa kun ”ei ole mitään”, vaikka oikeasti on kaikkea mitä tarvitsee. Tuttu tunne, eikö? Ei ole rahaa kun tarvitsisi jotain kalliimpaa.. Ystävät lähtevät opiskelemaan eikä ole ketään enää lähellä.. Mikään tilanne ei ole lopullinen, ja aina jokaisella on sydän. Se on jo rikkaus että saa elää. Muutosten eteen täytyy tehdä vähän töitä ja kyllä niitä ystäviäkin useimmiten löytyy aina!

Mutta, nyt vien lapseni nukkumaan ja painan oman pääni tyynyyn. Hyvää yötä!

Hyvä fiilis

Oli vielä pakko tulla kirjoittamaan tänään, jäi niin hyvä fiilis töistä ja koko päivästä. Jännitin ihan valtavasti kun menin töihin, mutta kaikki sujui todella hienosti. Olin melko väsynyt, ja sanoinkin työkaverille että lapsi on tässä tehnyt noita hampaita ja ollut öisin vähän itkuinen. Onneksi tämä ymmärsi asian oikein hyvin omasta kokemuksestaan.

Rauhallinen laskeutuminen, ihmisiin tutustuminen ja itsensä kuulostelu auttoivat minua töissä tänään. Sillä selvisin ensimmäisestä päivästäni. Huomenna on uusi päivä, ja sen aion vetää täysin samalla tavalla.

 

Nyt kun on niin hyvä fiilis ja aikaa, niin voin kertoa hieman yhdestä elämäni käännekohdasta. Tämä käännekohta on vaikuttanut pääasiassa positiivisesti elämääni, mutta on asioita joita mietin taukoamatta. Nämä ovat juuri niitä ”mitä jos” asioita.. Yritän olla vaivaamatta päätäni niillä ikävämmillä asioilla, mutta se ei aina ole helppoa. Etenkin kun olen niin ajattelija -persoona. Jos ajattelen jotakin oikein tarkasti, näen sen ajattelemani asian silmilläni, ja se on niin käsin kosketeltavissa.

 

Oli vuosi 2011, marraskuu. Olin tuolloin ammattikoulussa (tosin suoritin kaksoistutkinnon), ja viikonloppuisin vedin työkseni karaokea eri kuppiloissa jotta sain asuntoni vuokran maksettua. Lähdin sitten karaoke-pomoni kanssa pienelle matkalle, nimittäin maalle erääseen paikalliskuppilaan, jossa järjestettiin karaokekilpailut. Oli helpompaa valita voittaja kun kaksi ihmistä antaa pisteitä, eikä siten että yksin päättää kuka pääsee jatkoon.

En tiedä mikä siinä oli, mutta aloitin tupakoinnin tuona iltana. Ostin kuppilasta askin itselleni ja aloin tupakoida. Olin ollut jonkin aikaa polttamatta, mutta tuona varsinaisena iltana oli jokin syvempi tarve saada tupakkaa. Siinä on etunsa, kun kuuluu karaokevetäjänä kuppilan työporukkaan automaattisesti, niin voi lainailla sytkäriä tiskin takaa. En tajunnut siinä lähtiessä, että perhana, eihän minulla ole sytkäriä millä kotona sytyttää tupakkaa. Ajattelin, että se on murhe myöhemmälle, nyt voin käydä täpötäynnä olevalta terassilta pummaamassa tulta. Ja niin pyysin tulta aivan terassin reunalla notkuvilta kahdelta mieheltä. Toinen oli toista nopeampi, ja tämän nopeamman jätkän kanssa sitten höpöttelinkin. Hän tiesi ainoastaan etunimeni, sen että vedän karaokea, ja missä paikkakunnalla asun. Ja niin oli facebookiin tullut kaveripyyntö eräänä päivänä tuon illan jälkeen.

Ei mennyt kauaakaan, kun aloimme seurustella, ja hupskeikkaa sillä tiellä ollaan edelleen. Rakkaani kysyi kerran suhteemme alkuaikana, että suostuisinko muuttamaan tuolle pikkupaikkakunnalle hänen vuokseen joku kaunis päivä, ja niin minä muutin tänne maaseudun rauhaan.

En ole tietenkään koskaan katunut sitä että lähdin, päinvastoin. Eniten ne ”mitäs jos” -asiat koskevat nykyisyyttä, ja sitä missä tilanteessa olen kavereiden ja töiden osalta. En oikein tiedä, mitä haluaisin tehdä elämässä – opiskella, vai yrittää löytää tankotanssista itselleni ammatin.. Vai jatkaa lähihoitajan työtä.. Kaikki on niin avoinna kun olen niin nuori vielä.

Onneksi tänä päivänä voi opiskella vaikka olisi 70-vuotias. Peukku sille! En tiedä tosin kuinka hyvin vanhempia oppineita työllistetään, mutta sen näkee sitten jos sen ikäisenä vielä opiskelemaan lähtee 😀

Jännittää

Sain lapseni nukkumaan hyvissä ajoin eilen illalla, tarkalleen ottaen klo 20.30 poikani nukahti omaan sänkyynsä. Ajattelin sitten että kun univelkaakin on kertynyt, niin voisin itsekin mennä ajoissa nukkumaan. Noh.. Viimeistelin ystävälleni neuloman vauvansukan nro 1:sen ja jäin tuijottamaan tv:tä.

Ensin iski suunnaton väsymys siinä neuloessa, mutta ajattelin että täytyyhän sukka saada tänään valmiiksi että voi huomenna aloittaa toisen. Saa ainakin sukat ajoissa valmiiksi (vaikka tässä on vielä yli kuukausi aikaa). Vauvansukan tekemiseen minulla menisi vain pari tuntia mikäli tekisin sukkaa täydellä vauhdilla täydellä teholla.

Kun sukka oli valmis, väsymys oli mennyt ohi. Katsoin elokuvaa, ja nautin siitä pienestä omasta ajasta, ja täydellisestä hiljaisuudesta. En tiedä, onko muilla äideillä sama juttu, että vaikka kuinka väsyttäisi ja voisi mennä nukkumaan, niin sitä vaan tekee asioita itselleen, eikä malta mennä nukkumaan?! Sitä nauttii enemmän omasta ajasta, kuin univelkojen pois nukkumisesta. Sitten päivällä väsyttää tuhottomasti kun on valvonut myöhään. Joskus sitä suuttuu itselleen kun on todella väsynyt, että miksi et mennyt ajoissa nukkumaan kun oli mahdollisuus..

Yksi asia mihin sorrun väsyneenä on netin selailu puhelimella sängyssä. Laitan valot kiinni ja yritän nukkua, mutta tuntuu kuin jotain olisi jäänyt tekemättä. Väsymys on tajuton, mutta uni ei tule. Osaksi se johtuu tietysti siitäkin, että olen todella huono nukkumaan yksin. Metsästyskausi on alkanut, ja mieheni käy lähes joka ilta metsällä. Hän tulee kotiin vasta lähempänä yhtätoista näinä iltoina. On niin helppoa ottaa puhelin yöpöydältä ja avata netti, katsella uutiset ja jotain typeriä videoita, kun uni ei tule.

 

Vähän tietysti on ollut jännityksen aihettakin. Se voi selittää tämän viikon mittaisen unettomuuden. Kävin maanantaina 22.8. työhaastattelussa ja minut valittiin työhön. Tarkoitus tehdä vähän töitä hoitovapaan aikana, jotta talous pysyisi joten kuten kasassa. Mieheni pikkusisko oli aiemmin juuri tuossa työssä, mutta jättäytyi siitä pois. Tämä kysyi että kiinnostaisiko minua, ja oli minua sinne suositellut. Työ on kolmena iltana viikossa, 4h aina per päivä. Saan ottaa lapsen sinne mukaan (mieheni hakee tämän kun itse pääsee töistä, ettei mene oma työ ihan täysin oman lapsen hoitamiseksi). Mahtavaa, että asia järjestyi näin ”helposti”, mutta täytyy sanoa että olen aika kauhuissani. Muutaman sunnuntaikeikan olen käynyt heittämässä äitiyloman aikana, mutta tuntuu että pää on aivan tyhjä tämän kotona olemisen vuoksi.

Tietysti rakastan haasteita vaikka niitä pelkäänkin. Perustinhan oman pienen yrityksenkin tässä kesän aikana. Olen itselleni tehnyt geelikynsiä jo parin vuoden ajan ja päätin että kun kerta vähän kysyntää on ollut niin miksi ei. Kun pitää yrittäjyyden tarpeeksi pienellä tasolla, koen että minulla ei ole suurempaa hätää ja pärjään kyllä.

 

Olipas taas miljoona asiaa mitä käsitellä. Ensin kun alkaa tänne kirjoittamaan, tuntuu niin selkeältä, mutta sitten asia johtaa toiseen ja samaan aikaan tekisi mieli kirjoittaa tuhannesta eri asiasta. Jos nyt ei mitään isompia asioita ilmaannu niin pikkuhiljaa voisin seuraavissa kirjoituksissani kertoa hieman menneisyydestäni, ja siitä mistä kaikki on suurinpiirtein lähtenyt.. 😉

Eilisen ikävä

Tässähän onkin nyt sitten vähän opettelua.. Olen aina ollut kova kirjoittamaan, enemmän ehkä paperille kuin koneelle. Vaikka nuori olenkin, 23-vuotias nimittäin. Käsin kirjoittaminen paperille on tuntunut vain jotenkin luontevammalta. Nyt tulin siihen tulokseen, että olis ehkä aika siirtyä nykyaikaan, ja kertoa maailmalle, miltä minusta tuntuu.

Mistähän sitten aloittaisin.. Pää on niin pyörällä, sillä elämässä on tapahtunut viimeisinä vuosina jos jonkin näköistä. Ehkä sen takia tämän blogin halusin perustaa, kun en enää itsekään meinaa pysyä mukana että mitä kaikkea on tapahtunut. En ole päässyt käsittelemään tätä kaikkea, joten parasta istua alas ja kirjoittaa asiat ylös mitkä mielen sopukoissa myllertävät.

Palaan myöhemmin ajassa taaksepäin vähän enemmän, mutta nyt kerron vähän eilisestä. Eilen nimittäin tajusin miljoonasta asiasta ainakin yhden asian. Viikonloppu on ollut mitä parhain, sillä olen saanut viettää paljon aikaa ystävien kanssa, ja päässyt hetkeksi pois lapsiperheen arjen keskeltä. Se arki kun on sellaista, että minä olen kotona lapsen kanssa, ja mies käy töissä ja harrastuksissa vapaa-ajalla. Nyt minä vuorostani järjestin itselleni rutkasti aktiviteettia, että saisin hetken hengähdystauon. Ja ei, en koe minkäänlaista huonoa omaatuntoa, sillä jokainen pienen lapsen vanhempi tarvitsee välillä taukoa.

Eilen olin hyvän ystäväni kanssa katsomassa Hämeenlinnassa järjestettyä tankotanssitapahtumaa. Vuoden 2015 lopulla jäin äitiyslomalle sairasloman kautta. Alaselkäni sanoi riks, poks ja räks, joten pari viikkoa sairaslomaa ja siitä varhennetulle äitiyslomalle. Olen harrastanut tankotanssia itse noin 2,5 vuotta ennen äitiyttä, ja rakastan lajia yli kaiken. Sen vuoksi olikin haikeaa jättää rakas harrastus hetkeksi, mutta pelkäsin myös hieman vatsa-asukin turvallisuutta selkäkivun ohella. Harrastusta nimittäin olisi kyllä saanut jatkaa koko raskausajan.

Katselin kaikki 29 upeaa esitystä, ja voin kertoa että ikävän tunne oli lähes ahdistava. Siellä ne toiset kieppuu tangoilla, mutta minä en pääse. Miksikö? No siksi, että

A) olen ollut pienen lapsen kanssa tiiviisti kotona (ja tämähän ei ole mikään syy),

B) tankotanssi-paikka jossa olen käynyt, oli koko kesän kiinni muuton takia,

C) olkapääni tulehtui kaikessa tässä rytäkässä, siihen laitettiin kortisonipiikki noin reilu kuukausi sitten ja nyt olkapää on kivuton, ja vielä

D) nyt kun voisin vihdoinkin mennä, niin totesin, että siihen ei ole varaa..

Minullahan on kotona oma tanko, mutta on aivan eri asia käydä tunnilla tankoilemassa ja oppimassa uutta, kuin yrittää kotona tehdä tuttuja liikkeitä. En tiedä mistä se johtuu, että aina kotona motivaatio on täysin hukassa, ja tuntuu siltä kuin ei osaisi mitään. Liikkeetkään eivät näytä todellakaan yhtä hyviltä kuin tunneilla. En tiedä, se voi olla että tangolla esiintymistä rakastavana ihmisenä yritän jotenkin tunneilla vakuuttaa niin opettajalle, muille tankoilijoille kuin itsellenikin, että olen mahtava, kaikista paras. Olen siis täysin esiintymiskammoinen ja ujo, mutta kun on löytänyt niin läheisen ja rakkaan lajin itselleen, ja on oikeasti ihan hyvä siinä, niin pakkohan se on näyttää kaikille.

Olen edelleen hyvin surullinen siitä, etten pääse ainakaan kuukauteen tankotanssin pariin. Jaksan silti uskoa, ja toivoa, että joku päivä minäkin olen siellä lavalla esiintymässä, aivan kuten nuo eiliset upeat tankotanssijat. Nyt vain lujaa tahtoa ja kovaa treenaamista.. Kyllä minä vielä maailmalle näytän (: